4.6.2021.
Perjantai. 14.1 astetta lämmintä klo 7 maissa. Aurinko paistoi. Sininen taivas.
Puolustusvoimain lippujuhla. Ihan nousi mieleeni - kun monille meille rauhanajan miehille (nykyään naisillekin) saattaa olla nuo armeijajutut vähän niin kuin sellaisia "status symboleita" - varsinkin, jos on sattunut siellä käymään noita "sotakouluja" (kuten RauK, RUK) - yksi jo edesmennyt Jumalan armoittama saarnaajaveli, Arthur Kukkula. Ihan vain siksi, että näkökulma asiaan voi olla tällainenkin.
Kertausharjoituksissa - kun varusteita ja aseita jaettiin - sanoi Arthur: Minä olen uskovainen mies enkä ota asetta." Siitä seurasi runsaasti kuulusteluja. Sulkeisharjoituksissa Arthur oli ilman asetta. Pataljoonan komentaja huomasi aseettoman miehen: "Eikös teille annettu kivääriä?" "Minä olen uskovainen, enkä tartu aseisiin", vastasi Arthur. Majuri hymähti ja sanoi: "Raamatullako sinä ryssää vastaan käyt, kun se hyökkää?" "Se on sen ajan murhe", sotilas vastasi. Taas kuulusteltiin: "Mitä te luulette aseettoman sotilaan tekevän armeijassa ja yleensä missään?" Arthur sai vastata viisauden sanoilla: "Jos Sodoman ja Gomorran kaupungeissa olisi ollut kymmenen vanhurskasta, niin nämä kaupungit olisivat säästyneet. Varmaankin näissä kaupungeissa oli sen aikaista aseistusta ja puolustusvoimaa, mutta ne eivät kyenneet varjelemaan kaupunkeja. Teen teille vastakysymyksen: Kumpi on suurempi tekijä, uskovainen, joka rukoilee kansansa ja maansa puolesta, vai jumalattomat aseistetut armeijat?" Vaikka Arthur laitettiin kuulusteluissa koville senkin jälkeen, hän pysyi päätöksessään. Jossain vaiheessa - taisi olla ennen jatkosotaa - joku jo uhkasi: "Seinää vasten ammuttavaksi tuollainen mies."
Arthur Kukkula palveli aseettoman talvi- ja jatkosodassa, joissa häntä kehotettiin ottamaan ase. Ainakin talvisodassa hän palveli lähettinä - ilman asetta - etulinjassa. Hän säilyi - niin kuin Jumala oli luvannut - täysin haavoittumattomana.
(Edellä olevat tiedot ovat Antti Virolaisen kirjoittamasta, Arthur Kukkulan muisteluja, kirjasta, jonka nimi on: Torpan poika (kirjan kustantaja Arthur Kukkula 1990). Kannattaa lukea.
Aamupalaa ja kahvia otettuani - takapihan puolella - kävin viemässä Emilian ja Danielin kouluun 8:ksi. Huomenna on vielä jäljellä todistusten jako ja sitten on taas yksi luokka jätetty peruskoulussa taakse. Niin se aika "mennä hurisee."
Kahvia takapihalla. Siellä luin myös Psalmien kirjaa. Rukousta. Torkkumista.
Valmistautumista puhumiseen ensi sunnuntain Ehtoollisjuhlassa.
M-L leipoi mettäkakkuja. Pääsinkin kahvin kanssa maistelemaan. Hyviähän net.
M-L kävi hakemassa Emilian ja Danielin koulusta kotiin 14.
Ruokaa ja kahvia.
kävin urheilukentän helteessä 8 km kävelylenkillä.
Johan se sitten taas maistui kahvikin.
Meille tuli yllätysvieraita - tai paremminkin "yllätysomia." Milka oli tullut kotona käymään, otti pikkusiskot, Milenan ja Minjan, autoon ja hurauttivat Terhi-tätsylle. Sieltä kävelivät meille: Milka, Milena, Minja, Emilia ja Daniel. Se oli mukava juttu. Vähän tarjoilua, niille, joille maistui ja juttelua.
Seurasin uutiset - myös Israelista.
Siunausta!
Ps. "Sinun armosi, Herra, olkoon meidän päällämme, niin kuin me panemme toivomme sinuun" (Ps. 33:22).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti