12.3.
Tämän päivän päivämäärä kertoo siitä, että veljeni, Heimo Kuusjärvi, täyttää tänään 69 vuotta - eikä se siitä muutu, vaikka katsoisi ylösalaisinkin. Sydämelliset onnittelut täältä meijjän suunnalta vielä tässäkin!
Klo oli 6 kun nousin. M-L taisi jo muutaman minuutin aiemmin. Pakkasta n. 5 astetta. Aamupalaa ja kahvia. Luin Efesolaiskirjettä. Emilia ja Daniel menivät kouluun kävelemällä. M-L:n kanssa ajelimme "isoon maalikylään", Jyväskylään. Matkalla rukoilimme autossa yhdessä. Keskussairaalalla häneen laitettiin laite, joka mittaa vuorokauden ajan sydämen rytmejä. Eipä siellä "kauan nokka tohissut", kun jo olimme autonnokka kotia kohti. Varttia vaille kymmenen tulimme kotiin.
Kantelin puut ja laitoin tulen takkaan. M-L oli keitellyt kahvit, joten ei muuta kuin sitä ryystämään.
Menin 11:ksi helluntairukoushuoneelle Päivärukoushetkeen - 7 rukoilijaa.
Söimme ja joimme kahvia.
Seurasin mc-sprinttihiihtoja. Myös ampumahiihdon MM-kisoja. Poljeskelin siinä samalla kuntopyörää 1 h, jäykkyydellä 10, janalla 0-10.
Luin vähän kirjaa. M-L neuloi.
"Ihmisen ikävä
Kuin suurena virtana he kulkivat ohitseni ikävä silmissään.
Laajan meren rannalle menivät lepäämään,
erilaiset ihmiset - erilaisen ikävänsä kanssa.
Ilman ikävää ei varmaan kulkenut kukaan.
Toisten silmät olivat tulleet koviksi ja katkeriksi.
He olivat tottuneet sanomaan:
Tervetuloa, ikävä, sillä ei ole olemassa mitään muuta.
He tulivat naurun ja viinin ja nautinnon keskeltä,
ja kuitenkin heillä oli ikävä silmissään.
Minä katselin heitä tummien lasien läpi oman ikäväni keskeltä,
jota kenties joku toinen katseli.
Pois - pois - minun ikäväni kutsui minua pois,
sillä en jaksanut katsella kauemmin ihmisten ikävää.
Ja minä käännyin ja kävelin pois.
Menin ohitse kaupungin ja kylän ja ihmisten
ja löysin korkean kallion ja tyrskyrannan
ja kuulin äänen sanovan,
että kuolema on parempi kuin ikuinen ikävä.
Kuunt5elin meren raskasta laulua ja mietin.
Vain pitkä ikäväkö ihmisellä - tai kuolema?
Eikö muuta? Eikö todellakaan mitään muuta?
Etsin sijaa itselleni ollakseni yksin.
Ja katso, askeleen päässä syvästä kuilusta meren yllä
oli kalliossa kolo, johon juuri mahduin,
kun kävin hiukan sykkyrään sillä tavalla
kuin pienenä syliin.
Siinä eivät minua katsoneet ihmisten silmät
eivätkä kuunnelleet uteliaat korvat.
Sain ottaa tummat lasini pois ja avata sisimpäni verhot.
Yhtäkkiä minua puistatti syvä, kauan pidätetty itku.
Tuska, katkeruus ja uhma alkoi minussa sulaa rukoukseksi hänelle,
jota olin saanut oppia tuntemaan
ja joka minua jälleen lähestyi.
Enkä minä osannut muuta kuin hajanaisin sanoin armoa pyytää.
Kun vielä pyysin, hän oli sen jo tehnyt.
Särkyneen sisimpäni sirut hän kokosi -
masentuneen henkeni hän virvoitti
ja levottomaan mieleeni hän vuodatti rauhan.
Pilvet väistyivät, aurinko lämmitti, lämpöiset tuulet puhalsivat,
ja minä tajusin, että ihmisen ikävä saattaa häntä ikuista kohti.
Siis tervetuloa, ikävä, kun kutsut ihmistä puhdistumaan,
kun kutsut häntä ehjempään elämään.
Vapahtaja, kun kävelin takaisin ihmisten likaiseen kaupunkiin
ja näin jälleen ne ikävöivät silmät,
minä ymmärsin sinua paremmin,
kun sinä heitä katsellessasi itkit.
Mutta sinähän itkit taas - tunsin sen.
Sinä itkit heitä nyt minussa.
Vapahtaja - tässä on sydämeni.
Itke ja rakasta sinä minussa!
Tässä on käteni. Taluta minua heidän luokseen!
Tässä ovat huuleni - sano sinä suullani heille hyviä sanoja,
sillä he ovat yksin
ja heillä on ikävä silmissään" (Erkki Leminen, Ei Hän sinusta luovu, Karas-Sana 1983, s. 105-107).
Siunausta!
Ps. "Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä on saanut, Jumalan moninaisen armon hyvinä huoneenhaltijoina" (1. Piet. 4:10).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti