18.3. Uusi päivä aukeni meijjän perekunnan vanhuksille Tunturi-Lapissa, Hetassa. Pakkasta 9. Sininen taivas. Auringon paiste. Aamun ensimmäinen: tuli helhan. Aamupalaa. Kahaveeta. Lujin Apostolien tekoja. Marja-Leena luki meille kohan hartauskirjasta. Rukoilimme yhessä mökin pöyvvän ääressä. Iltapäivän puolella lähdimme pienelle perjantaihiihtelylle yhessä - reppukin tieten mukana. 5 pakkasta - ja sininen taivas. Närpistön vartta ja Ounasjärven jään kautta hihtelimme Ounastunturin Pyhäkeroa kohti. Käväisimme Pyhäkeron latukahviossa ryyppäämässä munkkikahvit - sitä sokeritautinenkin noin hihtelyn lomassa uskaltaa munkinkin. Kahvion pitäjä oli tuttu ajalta kun asuimme Enontekiöllä - ei tosin sillon kahviota pielly. Sanoi, että kävi pitkiä poikia tässä äskettäin siinä kahviossa. Toisen oli tuntenutkin - Timon. Vaikkei ole nähnyt sitten kuin koulupoikana. Niin, ne kun olivat - mein esikoinen: Tero ja kuopus: Timo - täällä hiitoloman aikaan poikaittensa (3 kpl) kanssa. Vieläpä pitivät tukikohtanaan tätä samaa kämppää, jossa isä-vaari ja äiti-mummi nyt majaansa pitävät. Sellastakin. Koska en usko sattumiin - koska rukoilemme johdatusta - niin uskon, että tapasimme/kohtasimme latukahviossa ihmisia oikeaan aikaan. Tuttuja ajalta jolloin asuimme täällä. Tilanne oli sellainen, että halusin sanoa heille lyhyesti - mutta mieleenjäävästi - kysymyksen muodossa elämämme tärkeimmästä asiasta, uskosta Jeesukseen. Pyhä Henki uskoakseni jatkaa todistamista heidän sydämissään. Hänen kanssaanhan me todistamme. Ja olihan siinä kahviossa muitakin. Jatkoimme hiihtelyä Sioskurun suuntaan. Kurussa oli lumivyöryvaara, joten jouduimme kiertämään aikamoisen lenkin. Tunturissa oli lumilakeutta - ja kylmää tuulta. Aurinko paistoi. Jatkoimme Savilammelle, jossa on kota. Tein tulet kotaan. Joimme kahvia ja purasimme eväitä. Pakkanen kiristynyt. Oli hankikanto. Hangenpinta kiilteli auringonvalossa kuin järvenpinta. Auringonsilta hohti siinä kirkkaana kuin pellistä hohtaen - selvemmin kuin usein järvestä. Kaunista. Pitkiä, hitaita, nousuja riitti. Pitkiä, hitaita, laskuja piisasi. Aurinko laski punertavana tunturin taa. Kuu yli puolikkaana näkyi taivaalla auringonkin ollessa paistamassa. Hämärä laskeutui. Kuutamo oli kirkas kun tuli myöhempi ilta. Oli niin kirkasta, että varjomme - ja muut varjot - piirtyivät terävinä. Oli mukava hiihtää tunteja kuutamossa. Vasemmalla puolella hohti valkeana Ounastunturi. Tulimme Ounasjärven jäälle itäiseen päähän, josta jäätä pitkin ja mökille. Klo 22.25 olimme perillä. Pakkasta 15 astetta. Laskimme kartasta, että matkaa hiihtelyllemme - sille, minkä olimme tänään aikoneet kahluttaa - kertyi yli 45 km. Nostan pipoa M-L:lle, joka ilman kuntoiluja hiihteli tuon matkan tuossa maastossa. Palattuamme laitoin tulen saunankiukaan alle ja hellaan. Söimme ja joimme teetä.
"Kun paikallisen seurakunnan rukouselämä elpyy varsinkin viikoittaisissa rukouskokouksissa tai muissa tilaisuuksissa, se mullistaa lopulta koko seurakunnan elämän. Armoitukset ja armolahjat tulevat voimakkaasti esiin. Kätketyt voimavarat avautuvat. Seurakunnassa profetoidaan, selitetään kieliä. Koko ilmapiiri sähköistyy ja tiedon ja viisauden sanat rikastuttavat seurakuntalaisten elämää ja helpottavat ongelmien ratkaisemista. Sairaiden puolesta rukoillaan, ja ilmenee voimatekoja. Seurakuntalaiset uudistuvat, koska saavat tuoreen kosketuksen taivaallisesta ilmapiiristä. Näky kirkastuu, ja uskalletaan tehdä rohkeita uskon ratkaisuja. Rukouskokousten elpyminen kielii aina herätyksestä ja uusista uskoontulleista" (Paul Raja-aho: Paikallisen seurakunnan salaisuus, Päivä Osakeyhtiö 2015, s. 40-41). Kuulimmepa tänään iloisen uutisen: Yksi lapsenlapsemme on tuolla tunturijonon toisessa päässä laskettelemassa ja hiihtelemässä. Hän oli siellä rukoillu yhden asian puolesta. Vastaus oli tullut 5 min.kuluttua. Siunausta! Ps. Rukoilkaa lakkaamatta" (1. Tess. 5:17).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti