15.1.
Nousumme aikaan oli pakkasta 6.7 astetta. Keskellä viikkoa - melkein - tiistaita elelemme - keskellä kuutakin kuljemme. kahvia ja vähän sen kanssa "palasta." Kävin viemässä Danielin ja Emilian kouluun suksineen. Luntakin oli tullut. Palattuani aamupalan syönti ja kahvistelu jatkui. Luin Roomalaiskirjettä. Marja-Leena luki kohdan hartauskirjasta. Rukoilimme yhdessä keittiön pöydän ääressä.
11:ksi ajelin helluntairukoushuoneelle Päivärukoushetkeen - 9 henkeä.
Söimme. Kahviakin.
14 kävin hakemassa Emilian, Danielin, sekä hänen luokkakaverinsa koulusta heille.
Laitoin takkaan tulen.
15 jälkeen menin hiihtelemään n. 5 km Tarvaalan lumiselle ladulle. Nopeasti tuli pimeä. Lunta sateli hienokseltaan. Heinät, varvut, pensaat ja puut olivat kauniin lumisia - vaiko lumisen kauniita. Passasihan sitä sellaisessa luonnossa, raikkaassa ilmassa, hissukseen hiihdellä. Sitä oli kuin yksin - no, niinhän sitä kyllä olikin. Talojen ikkunoista loistivat valot.
M-L neuloi.
Tuli seuratuksi hiihdon Suomen cuppia.
Iltapalaa ja teetä.
Minkähänlainen valmiustila meillä paikkakuntamme - ja laajemminkin - seurakuntina on ottaa vastaan herätys ja sen mukanaan tuomat ihmiset ja haasteet? Voihan olla, ettei tämänkaltainen ajatus tunnu paljoakaan koskettavan, mutta kuitenkin rukoilemme herätystä. Millä mielellä rukoilemme herätystä? Voihan sitä tietenkin toimia sittenkin jotenkin kun herätys on päällä. Näin toimien valuu herätyksen hedelmää paljon hukkaan. Jälkihoitotyö on jo silloinkin "pullonkaula", kun vähemmän tulee ihmisiä uskoon. Herätys - hengellinen herätys - voi alkaa hyvinkin nopealla aikataululla.
"Seurakuntaamme oli tullut nuori tyttö ystävättärensä mukana. Hän oli kuuroutunut kolmivuotiaana ja oli menettänyt ajan mittaan miltei kokonaan puhekykynsä. Seurakunnallamme oli tapana pitää joka ehtoollissunnuntai-iltana yleinen parantumisjumalanpalvelus, jonne sai tulla kuka tahansa. Kuuri tyttö tuli tällaiseen tilaisuuteen. Kaksi seurakunnan vanhinta rukoili kanssani pitkään tytön puolesta, mutta mitään ei tapahtunut. Kysyin äkkiä itseltäni, miksi mitään ei tapahtunut. Sain sisäisen kehotuksen katsoa ympärilleni. Näin, kuinka muut seurakunnan jäsenet istuivat tuoleillaan, katselivat ympärilleen ja välillä pitkin salia. Tilanne oli heistä hyvin kiinnostava. Heidän käytöksensä olisi ollut ymmärrettävää, jos he eivät olisi olleet uskovia, mutta he olivat.
Siinä silmänräpäyksessä Herra oli ilmoittanut, ettei hän voinut toimia sellaisessa ilmapiirissä. Syys siihen, ettei mitään tapahtunut, ei ollut tytössä, ei rukoilijoissa, vaan seurakunnassa. He pitivät itseään pelkkinä katselijoina eivätkä osallistuneet rukoukseen.
Tein läsnäolijoille muutaman kysymyksen. Eräältä mieheltä kysyin, olisiko hän rukoillut näin, jos kyseessä olisi ollut hänen tyttärensä. Miehellä oli epilepsiaa sairastava tyttö, joka myös parantui. Eräältä naiselta kysyin, olisiko hän rukoillut noin, jos olisi rukoiltu hänen lapsensa puolesta. Silloin seurakunta puhkesi itkuun, yksikään silmä ei pysynyt kuivana. Lopetimme jumalanpalveluksen siihen ja päätimme kokoontua seuraavana iltana uudelleen, mutta toisin motivoituneina. Seuraavana iltana olimme rukoilleet tuskin kahtakaan minuuttia, kun tytön korvat aukenivat ja hän kuuli.
Esirukouksen avulla saavutamme paljon enemmän kuin usein luulemme, mutta vain silloin, kun olemme läsnä koko sydämestämme ja asetumme toisen hädän keskelle" (Reinhold Ulonska, Yhteiseksi hyödyksi. Pyhän Hengen lahjat ja niiden käyttö, RV-KIRJAT 1985, s. 66, 67).
Siunausta!
Ps. "Vanhurskaan rukous voi paljon..." (Jaak. 5:16).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti