12.4.
Niin vierivät päivät - viikot - kuukaudet - ja vuodet. Näin sitä joutuu vuolijakin toeteamaan. kun kahdeksattakymmentään elelee menemään. Lämmintä kuiten oli noustessani 7.1 astetta. Taivas oli vielä silloin aikakin harmaa. Aurinko kuitenkin kuumotti pilviverhon takana. Aamupalaa ja kahvia. Luin Hesekielin kirjaa. Marja-Leena luki kohdan hartauskirjasta tälle päivälle. Rukoilimme yhdessä.
M-L kävi kylällä asioilla. Soitteli sieltä, että avain ei mene, eikä lähde pois virtalukosta. Kuitenkin selvisi siitä pälkähästä.
Söimme Höyrystimessä kypsytettyä parsakaalia ja lämminsavulohta. Kahvia.
Kävin hiihtelemäassä Kusiaismäen laduilla ja baanoilla - jotka olivat erinomaisessa kunnossa - luistelusuksilla. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta. 8-9 astetta lämmintä. Aivan verraton hiihtosää.
Palattuani hiihtolenkiltä, laittoi M-L minut kylälle kauppareissulle. Oli leipomassa.
Kun tulin kylältä, ajeli "meijjän tiellä" edessäni hiljaa auto, joka kääntyi meidän pihaan. Autossa olivat Pitkäsen Paavo ja Raino Mustonen. Olivat lähteneet "aikaa tappamaan" ja tulivat meille. Vaimot kun olivat menneet toisaalle. Rainokin vuosien takaa tuttu sananjulistaja. Juttelimme. Joimme kahvit/teet. Rukoilimmekin yhdessä. Kun johdatusta rukoilee, niin sitä saa. Uskon tämänkin kohtaamisen olleen sellainen.
Vielä vieraiden mentyäkin piti juoda kahvia ja syödä iltapalaa.
TV/:ssä oli tänä iltana Paastoa ja rukousta Suomen puolesta -ohjelma. Siitä jäi mieleeni seuraavanlaisia asioita - eri henkilöiden kautta esiin tulleita:
Uskovina meidän tulee keskittyä enemmän niihin asioihin, jotka yhdistävät meitä, kuin niihin, jotka erottavat.
Jumalan valtakunnan tulisi menestyä Suomessa - ei vain jonkun kirkkokunnan, liikkeen, tai seurakunnan.
Itsekeskeisestä elämästä olisi päästävä pois.
Väliseinien olisi murruttava uskovien väliltä.
Mitä sinä teet, rakennatko, vai hajotatko?
Pitäisi keskittyä ydintehtäväämme.
Elettävä rohkeasti uskovan elämää.
Suomalaisten olisi saatava kokea synnintuntoa.
Tästä eteenpäin vuolijan ajatuksia. Siinäpä se - rakennanko vai hajotanko minä? Kysymys, jonka voimme esittää itsellemme. Jos huomaan jossakin suhteessa olevani hajottaja, onko minulla näyryyttä tunnustaa se ja tehdä siitä parannuksen?
Elämme itsekeskeisyyden nousun aikaa - no, onhan se sitä aika ollut muulloinkin, mutta täällä lopunajassa tämäkin asia erilaisine esiintymismuotoineen vain kärjistyy. Siksipä se näyttäytyy myös hengellisessä kentässäkin selkeästi. Pienillekin paikkakunnille syntyy uusia uskovien ryhmiä ja seurakuntia - joillekin kuin "sieniä sateella." Monien syntyyn ovat vaikuttaneet/vaikuttamassa täysin lihalliset/itsekeskeiset syyt. Ne vain sekoittavat ja pirstovat muutenkin rikkonaista hengellistä kenttää ja uskovien yhteyttä. Tähän on kiireesti sanottava, että tässä en tarkoita erityisesti minkään paikkakunnan tilannetta, vaan puhun yleisellä tasolla. Ts. en nyt "osoittele" johonkin tiettyyn suuntaan. Sekin on sanottava, että kyllä Jumalakin haluaa avata "uusia uomia", jos vanhat ovat tukkeutuneet, eivätkä täytä tehtäväänsä - näin ihan paikkakuntakohtaisestikin. On hyvä Herran edessä koetella ja tarkastella motiiveitaan. Sellaiseenkin törmäämme - jopa itsessämme - että voimme pitää itseämme niin raamatullisina uskovina, että pitää ehdottomasti perustaa jokin uusi yhteisö, jossa tämä hyvä voi menestyä ja kasvaa. Siinäkin on puolensa ja puolensa. Usein taitaa olla kuitenkin niin, että kun jossakin olen mielestäni raamatullinen, en oikein selvästi huomaakaan, että jossakin toisessa asiassa en ole, Saatan olla jotakin "opinkohtaa" vastaan, - jolla ei sinänsä ole evankeliumin menestymisen kanssa mitään tekemistä, mutta toisessa asiassa hyväksyä "epäraamatullisia" asioita ja menettelytapoja. Hedelmistähän se puu loppujen lopuksi tunnetaan. Olkaamme armollisia toisillemme joissakin kohden erilaisin painotuksin ajattelevina uskovinakin! Kokemuksesta tiedän, että kun elämää elämme Herran seurassa opimme jotakin - jos emme muuta, niin "hiljaa kävelemään." Parhaimmillaan voi käydä niin, että tulemme armollisemmiksi toisiamme kohtaan - mukautumatta maailmaan ja menettämättä kuitenkaan Raamattu uskollisuuttamme.
Yksi asia - joka mielestäni ei kuulu uskovien keskuuteen ja yhteyteen - on toistemme huomiotta jättäminen, jopa paikallisseurakunnassa. Ajattelen, että jos niin perusasia ei toteudu välisessämme kanssakäymisessä, niin miten siitä eteenpäin. Kyse on tervehtimisestä. On - ihan keskeisissä tehtävissä olevia - uskovia, jotka eivät tervehdi, vaan "purjehtivat" ohitse "katse kaukaisuuteen" luotuna, tai "naama myrtsinä" - ihan noin yleensä otettuna tapana. Eivät edes anna mahdollisuutta tervehtimiseen. Sitä vähän kokee sellaisissa tilanteissa itsensä "toisen luokan kansalaiseksi." Olen ihan testannutkin asiaa sillä tavalla, että en ole itse "tervehtinyt ensin" - ja toden totta, totta se on, että ei mitään reagointia. Kuvaamani ilmiö ei taida olla kovin yleinen, mutta vähäisenäkin on tervehtimään tottuneelle "vähän ihmeellinen." "Tälle vuosikymmenelle" siirtyneenä vuolijalla on varmaan jo mahdollisuus tuollaisiinkin perusasioihin ihan fiksujen Jeesukseen uskovien kohdalla kajota. Eikä tässä olla asialla "herneen nenäänsä vetäneenä", vaan normaaliin elämään kuuluvana asiana.
"Dino uskoo, että on itseasiassa mahdotonta olla Raamatun mukainen seurakunnanjohtaja, ellei ole valtakunta.ajattelija. Hän sanookin: "Minun mielestäni ainoa tapa rohkaista toisia näkemään ihmissuhteiden arvo Jumalan valtakunnan työssä on olla esimerkkinä; siispä me annamme omastamme, palvelemme ja ojennamme kätemme kaikenlaisille pastoreille. Lisäksi uskon, että juuri tätä Jeesus Kristus haluaa tehdä maailmassa. Dino tunnetaan tunnuslauseistaan: "On ihmeellistä, mitä kaikkea saamme aikaan, kun kukaan ei välitä siitä, kuka saa kiitoksen. Meidän on luovuttava egostamme ja logostamme ja saatava vain työ tehdyksi Jeesuksen tähden" (Craig Croeschel, Se jokin, s.187, Päivä Osakeyhtiö 2009).
Siunausta!
Ps. "Tervehtikää kaikkia..." (1. Tess. 5:26a).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti